keskiviikko, 15. joulukuu 2010

Meneekö VSV lakkoon?

 

Nyt kun Finnairin lentoemäntien ja stuertien lakko vielä on tuoreessa muistissa voi sitä vielä vähän miettiä. Alun perin ammattiliitot menivät lakkoon parantaakseen työntekijöiden työolosuhteita ja vähäisiä tuloja kuten tekstiilityöntekijöiden lakot Bangladeshissa. Suomessa työtaistelut ovat onnistuneet niin hyvin, että nyt on pakko mennä lakkoon puolustaakseen saavutettuja etuja tilanteessa, jossa työnantajat väittävät tarvitsevansa suurempaa taloudellista vapautta säilyttääkseen työpaikat.
Syyn sanotaan olevan globalisaatiossa, koska halvempaa työtä voi saada ulkomailta. Siksi globalisaatioilmiöstä on Suomen työntekijöille tullut kirosana. On paljon ihmisiä, joille avoimet rajat eivät ole itsestään selvästi positiivinen ilmiö. On luonnollista, että ihmiset välittävät vain omista olosuhteistaan. Aikoinaan kolonisaatiota harjoitettiin juuri suljetuilla rajoilla ja erilaisilla rajaesteillä. Edelleenkin joutuvat useat kolmannen maailman maat maksamaan korkeita tulleja tuotteistaan päästääkseen USA:n ja EU:n markkinoille, millä USA ja EU ovat pystyneet kiristämään omille tuotteilleen erittäin hyviä ehtoja kolmannen maailman markkinoilla. Globalisaation vastakohta on taloudellinen uuskolonialismi.
Ekonomistien suosima markkinaliberalismi vaati rajoitusten poistaminen, koska teorian mukaan vapaa raha hakeutuu sinne missä se voi lisääntyä kaikkein parhaimmin ja sillä tavalla yhteiskunnan tehokkuus voidaan maksimoida. Käytännössä tämä toteutuu kuitenkin siten, että raha kasaantuu yhä enemmän miljardöörien kukkaroihin kun yhä suuremmalle ihmismäärälle tulolähteet kaventuvat. Kuilut kasvavat eri ihmisryhmien välillä kunnes korttitalo kaatuu ja keinotekoiset rahamäärät tuhoutuvat. Heti ruvetaan sitten rakentamaan uusia korttitaloja, mutta niillä joilla ennestään oli vähän on nyt vielä vähemmän ja he tekevät kaikkensa saadakseen ainakin jonkinlaisen työn ja palkan.
Tämä yksityissektorin ajattelumalli heijastuu myös julkiselle sektorille. Teorian mukan julkinen sektori nimittäin pimittää rahaa, joka voisi liikkua yksityissektorilla. Siksi on markkinaliberaalien mielestä pakko kaventaa julkinen sektori niin kapeaksi kun mahdollista. Palvelun taso on siinä tavoitteessa toisarvoinen asia. Useimmiten palvelut voi myös leikata pois kokonaan tai siirtää yksityiselle sektorille. Valitettavasti tämä on niin uusi asia, että tehdään vielä paljon virheitä ostotoiminnassa. Joka tapauksessa julkisen sektorin kilpailu yksityisen sektorin kanssa merkitsee, että julkisen sektorin palkat jäävät yhä enemmän yksityissektorin jälkeen. Jo nyt voi laskea, että julkinen sektori on n. 30 % yksityissektoria jäljessä. Aikaisemmin tätä puolustettiin yksityissektorin työpaikkojen epävarmuudella, mutta nyt on myös keksitty keinoja ulottaa tämä epävarmuus julkisen sektorin työpaikoille.
VSV:n jäsenten keskuudessa on aluehallintouudistus aiheuttanut paljon tyytymättömyyttä: työtehtäviä on muutettu ja lisätty, palkkoja on alennettu, yhteistyökuvioita rikottu ja toimipakkoja siirretty toisiin kaupunkiin mikä taas on vaarantanut perheiden yhteiselämää. Tämän vuoksi pitäisiin mennä lakkoon ja vaatia vanhojen sivistysosastojen palauttamista. Vakavan jäsenenä VSV olisikin aika suvereenisesti voinut tehdä tällaisen päätöksen, mutta monelleko päivälle olisiko VSV:n kassa riittänyt n. 59 €/päivä lakkokorvauksen maksamista jäsenilleen. Jo viikko olisi maksanut n. 40 000 € ja kuinka pitkäksi ajaksi olisi VSV:n ollut pakko olla lakossa, että se olisi purrut nyt kun yhteisvalintaakaan ei enää ole. Akavan Erityisalojen jäsenenä liitto päättää hyväksyykö se jonkun jäsenyhdistyksen lakkopäätöksen, ja maksaa sitten lakkokorvauksen lakkoileville. Kyllä yllämainittu summa tuntuisi myös Akavan erityisalojen rahakirstussa ja se voisi helposti kasvaa huomattavasti suuremmaksi, jos liitto päättäisi kiiruhtaa VSV-läisten lakon ratkaisua laittamalla myös esim. arkistonhoitajat, museovirkailijat, ulosottomiehet ja verontarkastajat lakisääteiseen tukilakkoon. Älä naura!
Jukossa keskustellaan ihan vakavasti tarpeesta nostaa työtaisteluvalmiuttaan, koska Pardia on jo ilmoittanut katkaisevansa keskustelut työnantajapuolen kanssa.  Jukonkaan neuvottelut eivät ole yhtään edenneet. Kun julkisella sektorilla vähän koulutettujen virkamiesten lakko varmaan purisi paljon nopeammin kuin korkeasti koulutettujen virkamiesten, vähenevät palkkaerot koko ajan päinvastoin kuin yksityissektorilla. Tämä on yksi syy miksi yksityistetään niin paljon julkisen sektorin töitä kun mahdollista. Virastojen siivoojat, puhelinkeskukset, palkanlaskenta, tietohallinto, kielenkääntäminen voi kaikki yksityistää jos niin halutaan. Mahdollisesti palvelunostot tulevat halvemmaksi kuin jos työt hoidetaan itse julkisella sektorilla. Silloin ei ole merkitystä, että vanhanajan koulunsiivoojalla ja talonmiehellä oli myös kasvattava rooli koulussa, viraston oma tietohallintahenkilö pystyi tulemaan avuksi kun virkamiehen tietokone kaatui tai viraston oma kielenkääntäjä tunsi viraston erityissanasto.
Miten pitäisi korkeasti koulutettujen virkamiesten ammattiliiton toimia tällaisessa uudenlaisessa ympäristössä, jossa se ei voi mennä lakkoon?  Tuntuu siltä kun monta vastaavanlaista ammattiliittoa olisi laskeutunut polvilleen ja pyytänyt armoa työnantajilta. Mitä muuta ne voivatkaan tehdä? Onhan itsestään selvää, että heidän pitää taistella, joka ikisen jäsenensä puolesta kun palkkaa lasketaan, työolosuhteita huononnetaan, tehtäviä kaatuu päälle jne. Aseita tämän tekemiseen kaikilla ei kuitenkaan ole.
Mielestäni on kuitenkin olemassa vaihtoehto, mutta kuten kaikki vaihtoehdot se tekee kipeää. Se saattaa merkitä henkilöstön vähenemistä tai siirtoa jonnekin muualle. Ammattiliiton pitää mielestäni katsoa eteenpäin ainakin yhtä pitkälle kuin työnantaja. Sitä varten ammattiliitoilla on palkattuja toimihenkilöitä ja lobbareita. On kyllä olemassa sekalaisia ammattiliittoja, mutta useimmat ovat jonkun tietyn alan ammattiliitto kuten VSV, joka edustaa alueellisia sivistyshallintovirkamiehiä. VSV:ssä pitäisi siksi katsoa kuinka alueellinen sivistyshallinto voisi muuttua, jotta se olisi sekä Suomen että alan intresseissä. Siksi ajettiin aikoinaan rakennerahastotehtävien siirtämistä opetusministeriöstä lääninhallituksiin. Siksi olen ruvennut ajamaan riskinhallintajärjestelmän rakentamista alueelliseen sivistyshallintoon. Mielestäni on ihan oikein, että kunnat ja oppilaitokset, jotka onnistuvat hoitamaan sivistyshallintonsa itse niin tekevätkin. Kuntien ja oppilaitosten, jotka ajautuvat ongelmiin pitäisi mielestäni saada tukea ja apua nimenomaan aluehallinnosta. Tätä saattaa vaatia lisää valtaa aluehallinnolle suhteessa kuntaan tai oppilaitokseen, mutta tarkoitus olisi vahvistaa kuntaa tai oppilaitosta niin paljon, ettei se sitten enää tarvitse tätä tukea. Nämä riskit voivat olla erilaatuisia kuten esimerkiksi suuri opettajavaihtuvuus, järjestyshäiriöitä, lomautuksia, kiusaamisongelmia, talouteen liittyviä ongelmia tai alueen sivistyksen kehittämisnäkymien puutteita. Tätä varten pitäisi kehittää mittausmenetelmä millä riskit mitataan. Niitä voi varmasti laatia virkamiestyönä, mutta myös yliopistoissa tehdään tällaista ja ulkomaisia mallejakin löytyy. Rahaa ja valtaa pitäisi saada, jotta voitaisiin kouluttaa kunnan tai oppilaitoksen henkilökuntaa ja mahdollisesti myös hyväksyä tai hylätä heidän tekemiä päätöksiään.  Selvää on, että onnistuakseen tällainen työ tarvitsee positiivista suhtautumista sekä alue- että paikallistasolla. Tällainen voisi olla tulevaisuusprojekti, joka takaisi kansalaisten sivistyksellisen tasa-arvon ja myös tukisi ammattikuntaamme.
VSV:n puheenjohtajana tämä on viimeinen blogini. Toki voin jossain muodossa myös tulevaisuudessa julkaista ajatuksia, jotka liittyvät VSV:n toimintaan, mutta tulen kyllä välttämään kaikkea, joka koskee yhdistyksen johtamista. Blogeistani ei ole syntynyt niin paljon keskustelua kuin toivoin, mutta ehkä ne ovat herättäneen ajatuksia joidenkin jäsenten keskuudessa. Uskon, että keskustelu on välttämätön yhdistyksessä jos haluamme sen jatkavan. Toivottavasti uusi puheenjohtaja jaksaa ja ehtii myös tarttua tähän asiaan. Päivi Jokitalo teki suuren urakan yhdistyksen nettisivujen kanssa ja tulos on mielestäni hyvä. Siellä on myös hyvät mahdollisuudet blogia ja keskustelua varten. Itse en ole oikein ymmärtänyt hyödyntää sivuja riittävän paljon.

keskiviikko, 10. marraskuu 2010

Tarkastuksen rooli Suomen sivistyksen kehittämisessä

 

Alunperin Uno Cygnaeus lähti siitä, että tarkastustoiminta tukisi yksittäisten opettajien työtä verrattain eristetyissä kansakouluissa maaseuduilla ja pikkukaupungeissa. Suuremmissa kaupungeissa tarkastajien työ oli lähinnä toimia sekä kouluylihallituksen edustajana että kansakoululaitoksen paikallisena hallintona, osittain melkein kuin tämän päivän koulutoimenjohtajat. Molemmissa tapauksessa kouluylihallituksella oli vahva intressi kehittää kansakoululaitosta maan varsinaiseksi sivistyslaitokseksi. Sellaisena se toimikin itsenäisyyteen asti. Itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä kansakoululaitosta vahvistettiin ja oppivelvollisuudesta säädettiin lakeja, mutta samalla kansakoululaitos rupesi vähitellen menettämään merkitystään oppikoululaitokselle, jonka kouluhallitus itse tarkasti ja jonka pääpaino oli Etelä-Suomessa.
 
Sotien jälkeen tilanne muuttui edelleen ja lopuksi saatiin aikaan peruskoulu. Sen syntyessä tarkastustoiminta siirrettiin sekä kansakoulutarkastustoimistoista että kouluhallituksesta lääninhallituksiin. Kun sivistyslaitoksen perusta alakoulussa nyt oli saanut pääasiallisen muotonsa koulutuksen kehityksen pääpaino siirtyi alakoulusta yläasteiden kehittämiseen. Koska tarkastustoiminta oli siirretty kouluhallituksesta lääninhallitukseen keskushallinnon kiinnostus tarkastustoiminnan kehittämiseen väheni ja vastuu siirtyi lääninhallituksille, joilla ei ollut mitään edellytyksiä kehittää joitakin erillisiä aloja. Lääninhallituksille ei myöskään annettu tehtävää eikä resursseja toiminnan varsinaiseen kehittämiseen. Lääninhallituksessa tarkastustoimi joutui toimimaan lähinnä lääninhallituksen kulttuurin mukaan ylempien hallintoviranomaisten käskyläisenä. Siksi tarkastajilla ei edes ollut paljon mahdollisuuksia kehittää tarkastustoimintaa ajan vaatimuksen mukaan. Siksi ympäri maata ja erityisesti kunnissa ruvettiin kokemaan tarkastustoiminta ylimääräisenä byrokraattisena jarruna ja sivistystoimen kehittämisen esteenä.
 
Toisen asteen kehittämisen alussa ammattikouluhallituksesta lääninhallituksiin siirretyille tarkastajille annettiin tehtäväksi kerätä tarvittavat tiedot kunnille ja tukea niitä ammattikoulutuksen kehittämisessä. Lääninhallituksen kulttuuri ylemmän käden työrukkasena sai heidät kuitenkin pääasiallisesti luopumaan haasteesta ohjata toisen asteen koulutuksen kehitystä ja jättämään sen kuntien villin ja aika sattumanvaraisen yhteistyöpyrkimyksen varaan. Tällä tavalla tarkastajat joutuivat sulkemaan itsensä pois toisen asteen kehittämisestä. Ilman laajempia valtuuksia heillä tuskinpa edes olisi ollut mahdollisuutta vaikuttaa siihen. Tänä päivänä on sitten turha kysyä, olisiko siitä tullut parempi koulutusverkko, kuin se joka nyt syntyi.
 
Kun valtiovallassa oli tarve luopua jäykästä kuntien ohjauksesta syntyi kunnissa halukkuutta itse lähteä päättämään paikallisista olosuhteista. Tämä antoi heille myös mahdollisuuden täyttää syntynyttä valtatyhjiötä. Valtiovallalle kuntien aktiivisuus antoi hyvän syyn vähentää omia kustannuksiaan kunnissa. Lopputulos ei kuitenkaan osoittautunut niin ideaaliseksi kun ehkä oli kuviteltu, koska monessa pienessä kunnassa koettiin kohta sekä henkilöstö- että määräraharesurssien olevan riittämättömiä. Ratkaisuksi ongelmaan otettiin pienten kuntien yhdistäminen suuremmiksi kunniksi, jolloin paikallinen vaikutusmahdollisuus kuitenkin hälveni uusiin kuntakeskuksiin. Toisen asteen kehitys lähti melkein kokonaan tarkastajien käsistä ja tänä päivänä usea ammatillinen koulutusyhtymä on huomattavasti laajempi kuin aluehallintoviranomaisten alue.
 
Lääninhallitusten lakkauttamisen yhteydessä kohta vuosi sitten koettiin tarkastustoiminnan rippeet jäännökseksi, josta ei enää ollut paljon hyötyä sivistystoimen kehittämiselle. Jäljellä oleva tarkastustoiminta hajotettiin ELY:jen ja AVI:en kesken pieniin näkymättömiin yksiköihin valtaviin uusiin aluehallintoviranomaisiin. Voi vain todeta, että tarkastustoiminta on melkein kokonaan joutunut luopumaan roolistaan Suomen sivistyslaitoksen kehittäjinä. Olivatko roolit sekä ylemmän tahon käskyläisenä, että alemman tason ohjaajana liian vaikeita tai jopa mahdottomia sovittaa yhteen?
 
Näkisin, että tämän päivän Suomessa on tilaus uudenlaisesta tarkastustoiminnasta, joka ei olisi yksinomaan byrokraattinen pilkuntarkastaja, vaan ennen kaikkea tarkoituksenmukaisuuden tarkastaja. Myös suurissa yksityisissä yrityksissä käytetään tarkastajia, controllers, jotka tarkastavat toimenpiteiden sekä täsmällisyyttä että tarkoituksenmukaisuutta. Tämän päivän yrityksissä tärkeimpiin tehtäviin kuuluu säästötoimenpiteiden aikaansaaminen, mikä ikävää kyllä usein merkitsee työpaikkojen vähentämistä ja toimipaikkojen sulkemista ei vain voiton nostamista varten vaan taatakseen yrityksen toiminta- ja tuottavuusedellytyksiä.
 
Varmasti myös sivistystoiminnassa tarvitaan jatkuvaa toimintatapojen seurantaa ja kehittämistä sekä virheellisten ja turhien toimintatapojen kitkemistä tavoitteena aikaansaada paremmin palveleva sivistystoimi. Olosuhteet vaihtelevat kuitenkin suuresti metropolialueen tiheistä kulkuyhteyksistä ja kontaktiverkostosta Lapin, rannikkosaariston ja sisäsuomen huomattavasti hitaammin toimiviin maantieteellisiin yhteyksiin ja harvempiin verkostoihin. Siksi tarvitaan edelleen alueellisia viranomaisia, jotka tuntevat oman alueensa ja pystyvät kehittämään toimenpiteet tälle alueelle. Näin ei nyt ole, mikä ilmenee kuntien lomautusvimmasta, koulutuksen supistamistoimenpiteistä, josta seuraa ylisuuria luokkia, valintamahdollisuuksien kaventamista, liiallista koulukirjojen uudelleenkäyttöä ja jatkuvasti kasvavasta erityisopetuksen tarpeesta, puhumattakaan koulu-uhista tai kouluruokailun yhä huonommasta laadusta joillakin paikkakunnilla. 1980-luvun suuri uudistus, jolloin suuri osa opettajakoulutuksesta siirrettiin korkeakouluihin on toistaiseksi pelastanut sivistyslaitoksemme laadun. Kentällä on vielä paljon päteviä toimijoita. Se että Suomi on jopa päässyt maailman huipulle perusopetuksen joissakin mittareissa ja ammattiopetuksen aloilla ei kuitenkaan takaa, että sivistyslaitoksemme nyt olisi oikealla tiellä. Saavutukset otetaan helposti todisteeksi siitä, ettei suuntaa nyt olisi muutettava. Maailma ympärillämme muuttuu kuitenkin yhä nopeammin ja olen siksi vakuuttunut siitä että juuri nyt tarvitsemme yhä intensiivisempää keskustelua koulutuksen ja koko sivistyksen kehityksen suunnasta.
 
Henkilöinä sivistystoimen aluehallinnossa toimivat virkamiehet saattavat menettää toimialansa ja joutuvat hakeutumaan toiselle alalle. Hyvän koulutuksensa ansiosta tämä ei ehkä heille ole niin suuri katastrofi, mutta Suomessa luopuminen sivistystoimen aluehallinnosta voisi suhteettomasti korostaa alueiden ja yksilöiden eriarvoisuutta. Äskettäin hämmästyin kun kaikkien puolueiden edustajat eräässä ensimmäisessä alueellisessa vaalikeskustelussa totesivat Suomen kansan yhä voimakkaamman eriarvoisuuden olevan suurimman tulevaisuuden uhkamme. Sivistysalan tasavertaisuus olisi erittäin tärkeä keino vähentää tätä uhkaa. No, kenen sitten pitäisi toimia sivistyslaitoksen tasavertaisuuden puolesta? Cygnaeus totesi, että ainoat, jotka pystyvät siihen ovat sivistyslaitoksessa toimivat naiset ja miehet. Hän puhui ”koulumiehistä” laajassa merkityksessä. Tämä koskee taatusti myös sivistyshallinnon aluetoimintaa ja jokaista VSV:n jäsentä. Pallo on nyt sinulla.

perjantai, 15. lokakuu 2010

Perusopetuksen tuntijako uusiksi?

 

Opetusministeriöllä on ollut työryhmä, joka keväällä ehdotti muutoksia perusopetuksen tuntijakoon. Kesällä muistio oli lausunnolla ja lausunnot piti jättää elokuun loppuun mennessä. VSV:ltä ei pyydetty lausuntoa eikä yhdistys jättänytkään mitään lausuntoa. Yksi syy siihen oli, että jäsenten keskuudessa ei ole ilmennyt mitään keskustelua uudesta tuntijakoehdotuksesta toisin kun ehkä olisi ollut parikymmentä vuotta aikaisemmin. Silti luulen, että myös nyt jäsenten keskuudessa on erilaisia mielipiteitä perusopetuksen tuntijaosta ja uudesta ehdotuksesta.
Voimassa oleva tuntijako on kompromissi, johon edellinen opetusministeri lisäsi terveystiedon. Yleisessä keskustelussa tätä kompromissia on jonkun aikaa kritisoitu monesta suunnasta. Pitkäaikainen riita on ollut uskonnonopetuksen asema, toinen on ruotsinkielen asema. Lisäksi on kritisoitu ettei tuntijaossa ole riittävästi liikuntatunteja ja sitä, että luovat taideaineet saavat liian vähän huomiota. Myös uusi terveystieto on saanut kritiikkiä ja valinnanmahdollisuuksista on keskusteltu lähinnä siten, ettei kunnat tarjoa tai toteuta tarjoamiaan aineita.
Opetusministeriön tuntijakoryhmän ehdotuksessa on osa tätä kritiikkiä otettu huomioon. Keskustelu kielten ja erityisesti ruotsin kielen asemasta on valitettavasti ottanut suurimman huomion ehdotuksista. Sinänsä keskustelu ruotsinkielen asemasta on tarpeellinen koska nykyinen ruotsinkielenopetus ei ole tyydyttävä. Ruotsin kielen opetus aloitetaan liian myöhään ja niin pienellä tuntimäärällä, ettei ole mahdollista oppia kieltä kunnolla, jollei ruotsin kieli ole vahvasti läsnä paikkakunnalla. Ehdotuksen mukaan 2 viikkotuntia siirrettäisiin aikaisemmin opetettavaksi. Tarkoittaako tämä, että ruotsinkielen opettajat lähtisivät kiertämään kaikki vuosiluokkien 3-5 pikkukoulujakin tai mistä nämä hyvät ruotsinkielen opettajat löytyisivät?
Toinen keskustelua herättävä opetusaine on uskonto. Tällä kertaa ei puututa suoraan uskonnonopetukseen. Uutena oppiaineena esitetään etiikkaa vuosiluokilla 7-9. Perinteisesti Suomessa melkein kaikki oppilaat ovat osallistuneet evankelilais-lutherilaiseen uskonnonopetukseen ja pienemmille ryhmille on järjestetty ortodoksinen uskonnonopetus. Lisäksi kasvava joukko on vapautettu uskonnonopetuksesta koska eivät kuulu kirkkoon tai kuuluvat johonkin toiseen uskontokuntaan. Joillakin harvoilla paikkakunnilla on järjestetty uskonnonopetusta myös toisen uskontoryhmän pienryhmille, mutta yleensä nämä uskontoryhmät ovat hoitaneet uskonnonopetuksensa koulun ulkopuolella. Maahanmuuttajien määrän kasvaessa muiden kun evankelilais-lutherilaisten oppilaiden määrä kasvaa. Suuremmilla paikkakunnilla rehtorit ovat jo kauan valittaneet siitä, että kasvava määrä erilaisia uskontoryhmiä vie yhä suuremman osan tuntikehyksestä, mikä ei tunnu olevan järkevää. Etiikkaopetus olisi kuitenkin kaukonäköinen ehdotus, koska se ei ole uskontosidonnaista ja antaisi kuitenkin mahdollisuuden välittää yhteisiä eettisiä periaatteita kaikille oppilaille.
Toinen uusi oppiaine draamaopetus on mielestäni kuitenkin paljon kyseenalaisempi. Ei sen tähden etten näkisi draamaa tärkeänä oppiaineena liian totisessa kulttuurissamme, vaan sen tähden että se veisi kuvaamataidosta mediaoppitunnit vuosiluokilla 7-9, missä nämä olisivat erityisen tärkeitä. Mielestäni draamaopetus voitaisiin sisällyttää äidinkielenopetukseen ja siitä vähentää kirjallisia tehtäviä ja ehkä kielioppia. Nyky-yhteiskunnassa kieli muuttuu hämmästyttävän nopeasti ja puhutun kielen tärkeys kasvaa kirjoitetun kielen kustannuksella. Ajattele vaikkapa tekstiviestikieltä. Mielestäni kielen tehtävä on soveltua nyky-yhteiskunnan olojen kuvaamiseen eikä entisen yhteiskunnan kieli ole siihen parasta.
Työryhmän ehdotuksessa on monta erittäin hyvää ehdotusta kuten teemakokonaisuuksien rakentaminen, mutta valitettavasti nämä eivät ole nousseet esiin keskustelussa. Toisaalta koko ehdotusta vaivaa rahoituksen puute siinä mielessä, että on tietysti laskettu ehdotuksen kustannuksia, mutta jokainen voi nähdä, että todellisuudessa ehdotuksen läpivienti vaatisi sellaisia rahasummia jonka suuruisia ei edes ole laskettu, muuten ehdotuksen suuri valinnanvaraisuus jäisi haaveksi kuten peruskoulun 90-luvun kriisiaikana. En oikein tiedä kuinka tärkeä tällainen valinnanvaraisuus olisi, mutta keskustelu valinnaisuuden hyvistä ja huonoista puolista on hyvin tärkeä. Näköpiirissä olevat säästötoimet eivät myöskään anna riittävästi tukitoimija oppilaille joilla on jonkinlaisia vaikeuksia koulussa. Selvää on, että nykyinen perusopetus ei anna riittävästi haasteita jokaiselle oppilaalle. Toisaalta hyvin eriytyvä koulu saattaa menettää nykyisen perusopetuksen ominaisuuksia ja muuttua uudeksi yhteiskuntaluokkia eristäväksi kouluksi.
Minulle oli hyvin vaikea kirjoittaa tätä tekstiä koska blogissa voi käsitellä vain lyhyesti työryhmän ehdotusta. Lisäksi tämä ehdotus on mielestäni liian hyvä tullakseen poliittisesti hyväksytyksi, toisaalta liian kallis valtionavarainministeriön hyväksyttäväksi ja kaiken lisäksi joiltakin osin sen verran puutteellinen, etten edes toivoisi sen tulevan hyväksytyksi sellaisenaan. Nyt kun Vihreät ovat tuoneet esiin oman kielenopetusmallinsa ja Keskusta kokonaan tyrmännyt kokoomusministerin työryhmän ehdotuksen totean, että vaikka kaikki ehdotukset eivät menekään läpi on työryhmä aloittanut tärkeän keskustelun perusopetuksen uudistamisesta. Ruotsinkielisen Cygnaeuskoulun 100-vuotisjuhlassa opetusministeri piti tärkeänä, että oppilaat viihtyisivät koulussaan. PISA-tulokset puhuvat omaa kieltään perusopetuksemme tehokkuudesta, mutta niin puhuvat myös selvitykset, jotka kertovat että yleensä perusopetuksen oppilaat ilmoittavat viihtyvänsä eurooppalaisiin verrattuna huonosti kouluissaan. Hämmästyttävän monet koulu-uhat ovat myös tärkeä signaali. Vaikka meidän täytyy todeta, että Suomen perusopetus on todella tehokas ja hyvin hoidettu voimme myös todeta, että sosiaaliset, terveyteen liittyvät ja tukiresurssit vähenevät aivan liian nopeasti. Valitan, ettei opetusministeri vielä ole uskaltanut vaatia perusopetukselle sellaisia lisäresursseja joita se välttämättä tarvitsee. Loppujen lopuksi kysymyksessä on tulevaisuuteen investoiminen. Suomen koululaitos on ainakin Pohjoismaiden halvin asukasta kohden ja Suomen perusopetuksessa oppilaat saavat n. 1000 oppituntia vähemmän kuin muiden Pohjoismaiden oppilaat.

perjantai, 27. elokuu 2010

Onko vanhemmilla asiaa koulun arkipäivään?

 

Vanhempainliitot sekä Suomessa, että Ruotsissa ovat yhä selvemmin vaatineet vanhempien pääsyä kouluihin lähinnä siksi, että kouluissa ei ole riittävästi osoitettu taitoa käsitellä kiusaamistapauksia. Ainakin Suomessa vanhemmilla lain mukaan pitäisi olla oikeus osallistua koulun toimintaan jopa kuuntelemalla opettajien tunteja. Käytännössä vanhemmat eivät juuri ole vaatineet tätä oikeutta jo sen tähden, että he luottavat opettajien asiantuntemukseen. Luottamus koulupäivän järjestämiseen ja valvontaan on silti vähentynyt selvästi.
Opettajajärjestöt ovat hyvin voimakkaasti alkaneet vastustaa vanhempien osallistumista koulun arkipäivään. On tavallaan ihan luonnollista, että vanhemmat vaativat enemmän valtaa koulun arkipäiväiseen elämään kun he kokevat etteivät koulut sitä enää hallitse. Ihan yhtä luonnollista on että opettajat sitä vastustavat, koska pelkäävät asiantuntemattomien vanhempien sekaantumista koulun arkipäivään ja siitä syntyviä ristiriitoja sekä koulun ja vanhempien kesken, että eri vanhempainryhmien kesken.
Periaatteessa koulun valvonta on 1990-luvulla kokonaisuudessaan siirretty kunnan valvontaan kuntien ja opettajajärjestöjen vaatimuksilla. Kuitenkin on harva se kunta, joka hoitaa tämän valvonnan. Lopputulos on, että hyvin koulutetut vakinaiset opettajat pystyvät opettamaan oppilaitaan niin hyvin, että Suomi on pärjännyt PISA-tutkimuksista voittajana. On myös olemassa toisia tutkimuksia, jotka osoittavat, että suomalaiset oppilaat eivät ole ollenkaan onnellisia suomalaisissa kouluissa ja liian usein voivat hyvin huonosti. Näistä tutkimuksista on kuitenkin visusti vaiettu, koska on mieluisampaa paistattaa itseään PISA-tutkimuksten valossa.
Tosin opetusministeriö on panostanut merkittävästi kiusaamisongelmaan ja tämä onkin tuottanut erittäin hyviä tuloksia niissä kunnissa ja kouluissa jossa on lähdetty kampanjaan mukaan. Ongelma on siinä, etteivät kaikki halua tai pysty lähtemään mukaan. Tästä syntyvät vanhempien kokemat ongelmat.
Valtio maksaa hyvin suuren osan koulun kustannuksista, mutta on jättänyt melkein koko päätäntävallan kunnille, jotka mm. mielivaltaisesti lomauttavat opettajia, suurentavat oppilasryhmiä, uudelleenkäyttävät lain mukaan oppilaille kuuluvia oppikirjoja ja halventavat kouluruokailua siten, ettei se millään tavalla voisi vastata lainmukaista kouluruokailua.
Mielestäni valtion - siis opetusministeriön - olisi korkea aika ottaa askel taaksepäin tai oikeastaan eteenpäin ja uudelleen kehittää jonkinlaista kouluntarkastusta, joka perustuisi esim. Hollannissa käytössä olevaan riskinhallintaan. Hollannissa tarkastusviraston kouluyksiköllä on jopa oikeus lopettaa kouluja, jotka eivät pysty tarjoamaan oppilaille lainmukaisia oikeuksia. Ehkä meidän ei tarvitsisi mennä näin pitkälle, mutta Suomessakin on useita kuntia ja kouluja, jotka eivät pysty hoitamaan lainmukaisia velvollisuuksiaan. Cygnaueksen hengessä ei ole paljon järkeä ruveta rankaisemaan niitä, vaan pitää löytää keinoja, joiden avulla he pystyisivät selvittämään puutteitaan. Mielestäni tämän pitäisi myös olla kuntien intresseissä eikä sitä vastaan. Ensimmäinen askel olisi kuitenkin tuollaisen Hollannissa käytössä olevan riskinhallinnan käyttöönotto, millä voitaisiin identifioida niitä kuntia ja kouluja, joissa valtion apu olisi eniten tarpeen.
Mutta päinvastoin ja ihan hullusti toimivat poliitikkomme Suomessa ensin lopettamalla kouluntarkastuksemme kokonaan 1990-luvulla ja nyt ALKU-uudistuksella hajottamalla lääninhallitusten sivistysosastot ja upottamalla jäljelle jäävän osan aluehallintovirastojen sosiaali- ja terveysosastoihin. Jopa sivistys- tai kouluntarkastajan nimikkeestä ollaan luopumassa, jotta heitä ei enää näkyisi millään tavalla. Heistä halutaan ilmeisesti tehdä tavallisia valtionbyrokraatteja, jotka voitaisiin tuottavuusohjelman mukaan muutamassa vuodessa poistaa kokonaan. En voi ymmärtää kuinka joku järkevä poliitikko voi uskoa, että sosiaali- ja terveysosaston johtajalla voisi olla näkemys koulutuspolitiikasta, kun heillä ei näy olevan riittävän hyvää näkemystä edes omasta alastansa. Sosiaali- ja terveysalallahan Suomi jäi vain 17 sijalle Newsweekin vertailussa kun opetuspuoli pääsi ensimmäiselle.
Mielestäni sekä vanhemmat, että opettajat ovat oikeassa. Vanhemmat vaativat enemmän tapahtuvaksi kouluissa tietyillä aloilla ja opettajat ymmärtävät, että jos eri vanhempainryhmät pääsevät sanelemaan koulun arkipäivää tulee siitä helposti kaaos. Se mikä tänä päivänä puuttuu ovat nimenomaan asiantuntevat ja asiaan vihkiytyneet kouluntarkastajat, millä nimikkeellä ne sitten kulkevatkaan!

torstai, 1. heinäkuu 2010

Ensimmäinen arviointilausunto aluehallintouudistuksesta

 

Valtionvarainministeriö teki 3.3.2009 tarjouspyynnön ALKU-hankkeen arvioinnista. Tampereen yliopiston Hallintotieteiden keskus voitti tarjouspyynnön. Keskus laati keväällä 2010 arviointiraportin ALKU-hankkeen aloittamisesta. Tämä alustava arviointiraportti kattaa prosessin 31.1.2010 asti. Lopullinen raportti on luvassa vuoden päästä.
 
Arviointia varten kerättiin haastatteluja ja kyselyaineistoa monelta taholta ja perehdyttiin ALKU-uudistusta varten laadittuun kirjalliseen materiaaliin. Väliraportin kokonaiskoordinaatiota on hoitanut dosentti Ilari Karppi.
 
Paineita toteuttaa aluehallintouudistus tuli Euroopan neuvoston taholta jo 1999 kun todettiin, ettei Suomella vielä ollut Euroopan alueellisen itsehallinnon peruskirjaluonnoksen mukaista alueellista itsehallintoa. Haasteena useimmille eurooppalaisille aluehallinnoille todettiin olevan aluekehityksen edellytysten vahvistaminen, palvelutuotannon tehokkuuden lisääminen ja asukkaiden aktivoiminen. Näihin haasteisiin on pyritty vastaamaan mm. tehtäviä ja päätösvaltaa hajauttamalla, manageralistisilla ja governance-orientoiduilla hallintojärjestelmän uudistuksilla, palvelujärjestelmien uudistamisella sekä demokratian kehittämiseen pyrkivillä hankkeilla. Hyvin toimiva sääntelyjärjestelmä nähdään tärkeänä kilpailukyvyn lähteenä. Ajatellaa että, jos yksittäinen maa tai alue pystyy keventämään hallinnollista taakkaansa muihin maihin tai alueisiin nähden, sen yritysten edellytykset toimia tehokkaasti paranevat, mikä edelleen parantaa työllisyyttä, julkisen sektorin verotuloja ja hyvinvointia. ALKU-uudistus käynnistyi 19.4.2007 julkistetussa hallitusohjelmassa todettulla aluehallinnon viranomaisten toiminnan uudelleenorganisoinnilla.
 
Totean, että tämä teoriapohja kuulostaa ihan järkevältä, mutta tulen epäluuloiseksi kun kuulen näin lupaavista seurauksista. Onko taas löydetty jokin ihmelääke, joka tepsii kaikkiin vaivoihin. Pelkään, että manageristiset teoreetikot ovat maalanneet meille utopian seinille. Tukeeko manageristinen hallintojärjestelmä todella demokratisointia? Eikö päinvastoin suurtuottaja ohjaa kulutusta omien intressiensä mukaan unohtaen kuluttajien todelliset tarpeet. Aluehallintotasolla tämä voisi merkitä aluesuunnitelmien laatimista managerien (suurkuntien, suuryritysten, suurten poliittisten ryhmien) intressien mukaan kuten nähdään taistelussa Keski-Pohjanmaan alueen sijoittelussa. Kun tämä uusi johtamisjärjestelmä ei tuotakaan lupaamiansa hyviä seurauksia saatamme joutua korjaamaan tehtyjä muutoksia.
 
Jo ALKU-uudistuksen processin aikana kritisoitiin aluehallinnon tulevaa kahtiajako keinotekoseksi. Uudistus on erityisen epäsuotuisa niille osille, joita jouduttiin jakamaan ELY:jen ja AVI:ien kesken.
Raportti toteaa, että ylimitoitetuista ongelmien korjauksista tulee usein uusi ongelma, johon on vastattava uudella uudistuksella. Raportti väittääkin, että niin saattaa käydä ALKU-uudistuksen tapauksessakin, koska aluehallinnossa uuden julkisjohtamisen (New Public Management) kapea tulosohjausmekanismi vahvistaa työnjaon ja eriytymisen aiheuttamaa koordinaation ongelmaa.
 
Alku-uudistuksen keskeinen tavoite oli saavuttaa säästöjä ja synergiaetuja. Uudistuksen eräänä lähtökohtana oli toimialueiden mittakaavan kasvu sekä alueellisen kehittämisen toimintatapojen muutos. Tämä ilmeni tavoitteessa korvata lääninhallitus ja maaherrainstituutio uusilla ylijohtajien johtamilla aluehallintovirastoilla.
 
Raportti nostaa tehtyjen haastattelujen tulosten nojalla esiin muutamia valmistelun etenemistä erityisesti leimanneita tekijöitä: tietysti aikataulun haastavuuden ja sen, että ALKU-uudistuksen valmistelu on tapahtunut rinnakkain samanaikaisesti ja samansuuntaisesti valtion tuottavuusohjelman kanssa sekä valmistelun poliittinen ohjaus, joka erityisesti korostui hallinnon ja aluekehityksen ministeriryhmän (Halke) roolissa.
 
Raportissa keskitytetään pitkälti ALKU-hankkeen valmisteluihin ja seurataan sitä kuinka uudet järjestelmät lähtivät liikkeelle. Päällimmäinen arvio on, että ALKU-hanke oli hyvin poliittinen prosessi. Prosessin aikana kuultiin useaa eri tahoa, mutta tahot eivät kokeneet tulleensa kuunnelluiksi. Ministeriryhmällä, Halkeella oli määräävä asema ja se suoritti päätöksensä poliittisen agendan mukaan. Hankkeen ohjausryhmä oli vahvasti ministeriöiden määräävien virkamiesten hallinnassa.
 
Ilmoitettiin, että muutostyössä pyrittiin ottamaan huomioon sen henkilöstölle aiheuttama epävarmuus omasta asemastaan ja osaamisen riittävyydestä sekä todettiin muutoksen luovan haasteita sekä henkilöstön että johdon osaamisen kehittämiselle. Kireällä aikataululla tavoiteltiin ennen kaikkea uudistuksen toteuttamisen takaaminen hallituskauden aikana, mutta myös henkilöstön epävarmuuden ajan lyhentämistä.
 
Mielestäni tyypillistä hankkeen hengen mukaan oli, että kireän aikataulun takia useat henkilöstöä koskevat asiat jätettiin vielä auki silloin kun siirryttiin uuteen organisaatioon ja uusiin työtehtäviin. Ei ollut uusia työsopimuksia, uutta palkkajärjestelmää eikä uutta yhteistoiminta- ja luottamusmiesjärjestelmääkään. Näiden sopimusten puuttuminen siirtymätilanteessa mielestäni ei ainakaan osoita erityisen suurta huolenpitoa henkilöstöä kohtaa.
 
Keväällä 2009 henkilöstön kanssa alueilla käydyt henkilökohtaiset muutoskeskustelut ovat saaduista kommenteista päätellen sujuneet pääosin hyvin. Näiden keskustelujen katsottiin myöskin toimivan muodollisina yhteistoimintakeskuskusteluina. Kevään jälkeen menettelytavat eivät kuitenkaan ole aina noudattaneet hyvän henkilöpolitiikan periaatteita.
 
Raportti kertoo, että joulukuussa 2009 toteutetussa kyselyssä vastaajista lähes puolet oli melko tai erittäin tyytymättömiä mahdollisuuksiinsa osallistua uudistuksen valmisteluun. Henkilöstön epävarmuuden tunnetta ei ainakaan vähentynyt se, että siirtymäaika supistettiin kolmeksi vuodeksi viiden vuoden sijaan kuten esimerkiksi PARAS-hankeessa. Määräaikaisten henkilöstön ryhmässä yksi kolmasosa arvioi asemansa heikkenevän.
 
Mielestäni tämä kireä aikataulu myös vaikutti oleellisesti henkilöstön mahdollisuuksiin vaikuttaa uudistuksen lopputulokseen. Toisaalta henkilöstön reaktiot harvoin otettiin huomioon. Näyttää siltä, että henkilöstölle vain muodon vuoksi jätettiin reaktiomahdollisuus, koska asiat oli jo poliittisella tasolla päätetty. Raportissakin todettiin, että henkilöstön edustajille jäi monta kertaa liian vähän aikaa reagoida kun uudistuksen yksityiskohtia esitettiin vasta siinä kokouksessa, missä niitä piti hyväksyä. Tätäkö on tuo uusi manageristinen julkisjohtamininen?
 
Hallitusohjelmassa uudistuksen tavoitteeksi on esitetty viranomaisten määrän merkittävä vähentäminen. Tämä on kiistatta toteutunut. Hallituksen esityksen mukaan uudistuksella organisoidaan aluehallintoa selkeisiin tehtäväkokonaisuuksiin ja sillä tavoitellaan synergisiä hyötyjä ja maakunnan liittojen osallistumista aluehallinnon viranomaisten strategiseen suunnitteluun ja ohjaukseen. Strategia-asiakirjat laaditaan yhteistyössä ohjaavien ministeriöiden ja keskushallinnon virastojen kanssa hallituskaudeksi. Strategiset tulostavoiteasiakirjat tarkistetaan vuosittain.
 
Haastatteluissa useat henkilöt toivat esille, että strategisessa suunnittelussa ministeriöt ovat jo päässeet yhteistyöhön ja sitä kautta on saavutettu synergiaetuja. Myös AVIen ja ELYjen välillä ja sisällä on syntynyt yhteistyötä. Toisaalta tuotiin esille esimerkkejä hallinnon hajauttamisesta. OPM:n hallinnon alalla sivistystoimen aluehallinto tuli uudistuksessa kahteen viranomaiskokonaisuuteen ja yhteensä kahteenkymmeneenyhteen viranomaiseen, kun aikaisemmin se hoidettiin viidessä lääninhallituksessa. 
 
Tähän haluaisin vielä lisätä, että kun sivistysosastojen johtajien virkoja poistettiin kenelläkään ei enää ole yleisnäkemystä sivistysasioiden hoidosta aluetasolla. Sivistysosastoja oli jo ennestään karsittu niin kovalla kädellä, että ne uusissa organisaatioissa helposti jäävät toisten asioiden varjoon. Mielestäni tämä on hyvin onneton kehitys, koska nimenomaan sivistysasioiden hyvä hoito voisi edistäisi alueiden kehittämistä ja vähentää esim. terveys- ja sosiaalipuolen työtaakkaa.
 
Raportti toteaa, että ALKU-uudistuksen valmistelua voidaan sen keskeiseltä osalta pitää tavoitteisiin nähden onnistuneena, mutta yksityiskohtien tasolla muutoksen valmistelun organisointi oli sen sijaan ongelmallisempaa. Yhtenä uudistuksen tavoitteena oli kansanvaltaisuuden lisääminen, joka ymmärretään pääasiassa maakunnan liittojen roolin vahvistamisena. Tämän päämäärän saavuttaminen jäi tässä uudistuksessa kuitenkin muiden poliittisten tavoitteiden alle. Voidaan myös pohtia, onko kansalaisilla maakunnan liittojen kautta suoria vaikutusmahdollisuuksia. Perustettujen kahden uuden viranomaisen (AVI ja ELY) sijaan varteenotettavana vaihtoehtona nähdään edelleen myös tehtävien keskittäminen vain yhteen uutteen viranomaiseen. ALKU-hankkeen viranomaisten ja niiden toimipaikkojen määrä nähdään ongelmallisina.
 
Oma mielipiteeni on, että sivistyshallinnon näkökulmasta olisi välttämätöntä mitä pikimmin yhdistää AVIt ja ELYt yhteen yhteiseen viranomaiseen, johon voitaisiin palauttaa sivistysosaston tyypistä yksikköä, jolla olisi suora yhteistyö Opetushallituksen ja opetusministeriön kanssa. Nimenomaan sivistyshallinnon puolella olisi yleisnäkemys sivistyspuolen kehityksestä ja sen mahdollisuuksista keventää mm. sosiaalipuolen taakkaa tärkeä. Seuraavaan uudistukseen mennessä olisi tärkeä kehittää yhteistyömuotoja AVI:ien ja ELY:jen sivistyshallinnon virkamiesten kesken ottaen kuitenkin huomioon myös muita luonnollisia yhteistyöpartnereita.