Alunperin Uno Cygnaeus lähti siitä, että tarkastustoiminta tukisi yksittäisten opettajien työtä verrattain eristetyissä kansakouluissa maaseuduilla ja pikkukaupungeissa. Suuremmissa kaupungeissa tarkastajien työ oli lähinnä toimia sekä kouluylihallituksen edustajana että kansakoululaitoksen paikallisena hallintona, osittain melkein kuin tämän päivän koulutoimenjohtajat. Molemmissa tapauksessa kouluylihallituksella oli vahva intressi kehittää kansakoululaitosta maan varsinaiseksi sivistyslaitokseksi. Sellaisena se toimikin itsenäisyyteen asti. Itsenäisyyden ensimmäisinä vuosikymmeninä kansakoululaitosta vahvistettiin ja oppivelvollisuudesta säädettiin lakeja, mutta samalla kansakoululaitos rupesi vähitellen menettämään merkitystään oppikoululaitokselle, jonka kouluhallitus itse tarkasti ja jonka pääpaino oli Etelä-Suomessa.
 
Sotien jälkeen tilanne muuttui edelleen ja lopuksi saatiin aikaan peruskoulu. Sen syntyessä tarkastustoiminta siirrettiin sekä kansakoulutarkastustoimistoista että kouluhallituksesta lääninhallituksiin. Kun sivistyslaitoksen perusta alakoulussa nyt oli saanut pääasiallisen muotonsa koulutuksen kehityksen pääpaino siirtyi alakoulusta yläasteiden kehittämiseen. Koska tarkastustoiminta oli siirretty kouluhallituksesta lääninhallitukseen keskushallinnon kiinnostus tarkastustoiminnan kehittämiseen väheni ja vastuu siirtyi lääninhallituksille, joilla ei ollut mitään edellytyksiä kehittää joitakin erillisiä aloja. Lääninhallituksille ei myöskään annettu tehtävää eikä resursseja toiminnan varsinaiseen kehittämiseen. Lääninhallituksessa tarkastustoimi joutui toimimaan lähinnä lääninhallituksen kulttuurin mukaan ylempien hallintoviranomaisten käskyläisenä. Siksi tarkastajilla ei edes ollut paljon mahdollisuuksia kehittää tarkastustoimintaa ajan vaatimuksen mukaan. Siksi ympäri maata ja erityisesti kunnissa ruvettiin kokemaan tarkastustoiminta ylimääräisenä byrokraattisena jarruna ja sivistystoimen kehittämisen esteenä.
 
Toisen asteen kehittämisen alussa ammattikouluhallituksesta lääninhallituksiin siirretyille tarkastajille annettiin tehtäväksi kerätä tarvittavat tiedot kunnille ja tukea niitä ammattikoulutuksen kehittämisessä. Lääninhallituksen kulttuuri ylemmän käden työrukkasena sai heidät kuitenkin pääasiallisesti luopumaan haasteesta ohjata toisen asteen koulutuksen kehitystä ja jättämään sen kuntien villin ja aika sattumanvaraisen yhteistyöpyrkimyksen varaan. Tällä tavalla tarkastajat joutuivat sulkemaan itsensä pois toisen asteen kehittämisestä. Ilman laajempia valtuuksia heillä tuskinpa edes olisi ollut mahdollisuutta vaikuttaa siihen. Tänä päivänä on sitten turha kysyä, olisiko siitä tullut parempi koulutusverkko, kuin se joka nyt syntyi.
 
Kun valtiovallassa oli tarve luopua jäykästä kuntien ohjauksesta syntyi kunnissa halukkuutta itse lähteä päättämään paikallisista olosuhteista. Tämä antoi heille myös mahdollisuuden täyttää syntynyttä valtatyhjiötä. Valtiovallalle kuntien aktiivisuus antoi hyvän syyn vähentää omia kustannuksiaan kunnissa. Lopputulos ei kuitenkaan osoittautunut niin ideaaliseksi kun ehkä oli kuviteltu, koska monessa pienessä kunnassa koettiin kohta sekä henkilöstö- että määräraharesurssien olevan riittämättömiä. Ratkaisuksi ongelmaan otettiin pienten kuntien yhdistäminen suuremmiksi kunniksi, jolloin paikallinen vaikutusmahdollisuus kuitenkin hälveni uusiin kuntakeskuksiin. Toisen asteen kehitys lähti melkein kokonaan tarkastajien käsistä ja tänä päivänä usea ammatillinen koulutusyhtymä on huomattavasti laajempi kuin aluehallintoviranomaisten alue.
 
Lääninhallitusten lakkauttamisen yhteydessä kohta vuosi sitten koettiin tarkastustoiminnan rippeet jäännökseksi, josta ei enää ollut paljon hyötyä sivistystoimen kehittämiselle. Jäljellä oleva tarkastustoiminta hajotettiin ELY:jen ja AVI:en kesken pieniin näkymättömiin yksiköihin valtaviin uusiin aluehallintoviranomaisiin. Voi vain todeta, että tarkastustoiminta on melkein kokonaan joutunut luopumaan roolistaan Suomen sivistyslaitoksen kehittäjinä. Olivatko roolit sekä ylemmän tahon käskyläisenä, että alemman tason ohjaajana liian vaikeita tai jopa mahdottomia sovittaa yhteen?
 
Näkisin, että tämän päivän Suomessa on tilaus uudenlaisesta tarkastustoiminnasta, joka ei olisi yksinomaan byrokraattinen pilkuntarkastaja, vaan ennen kaikkea tarkoituksenmukaisuuden tarkastaja. Myös suurissa yksityisissä yrityksissä käytetään tarkastajia, controllers, jotka tarkastavat toimenpiteiden sekä täsmällisyyttä että tarkoituksenmukaisuutta. Tämän päivän yrityksissä tärkeimpiin tehtäviin kuuluu säästötoimenpiteiden aikaansaaminen, mikä ikävää kyllä usein merkitsee työpaikkojen vähentämistä ja toimipaikkojen sulkemista ei vain voiton nostamista varten vaan taatakseen yrityksen toiminta- ja tuottavuusedellytyksiä.
 
Varmasti myös sivistystoiminnassa tarvitaan jatkuvaa toimintatapojen seurantaa ja kehittämistä sekä virheellisten ja turhien toimintatapojen kitkemistä tavoitteena aikaansaada paremmin palveleva sivistystoimi. Olosuhteet vaihtelevat kuitenkin suuresti metropolialueen tiheistä kulkuyhteyksistä ja kontaktiverkostosta Lapin, rannikkosaariston ja sisäsuomen huomattavasti hitaammin toimiviin maantieteellisiin yhteyksiin ja harvempiin verkostoihin. Siksi tarvitaan edelleen alueellisia viranomaisia, jotka tuntevat oman alueensa ja pystyvät kehittämään toimenpiteet tälle alueelle. Näin ei nyt ole, mikä ilmenee kuntien lomautusvimmasta, koulutuksen supistamistoimenpiteistä, josta seuraa ylisuuria luokkia, valintamahdollisuuksien kaventamista, liiallista koulukirjojen uudelleenkäyttöä ja jatkuvasti kasvavasta erityisopetuksen tarpeesta, puhumattakaan koulu-uhista tai kouluruokailun yhä huonommasta laadusta joillakin paikkakunnilla. 1980-luvun suuri uudistus, jolloin suuri osa opettajakoulutuksesta siirrettiin korkeakouluihin on toistaiseksi pelastanut sivistyslaitoksemme laadun. Kentällä on vielä paljon päteviä toimijoita. Se että Suomi on jopa päässyt maailman huipulle perusopetuksen joissakin mittareissa ja ammattiopetuksen aloilla ei kuitenkaan takaa, että sivistyslaitoksemme nyt olisi oikealla tiellä. Saavutukset otetaan helposti todisteeksi siitä, ettei suuntaa nyt olisi muutettava. Maailma ympärillämme muuttuu kuitenkin yhä nopeammin ja olen siksi vakuuttunut siitä että juuri nyt tarvitsemme yhä intensiivisempää keskustelua koulutuksen ja koko sivistyksen kehityksen suunnasta.
 
Henkilöinä sivistystoimen aluehallinnossa toimivat virkamiehet saattavat menettää toimialansa ja joutuvat hakeutumaan toiselle alalle. Hyvän koulutuksensa ansiosta tämä ei ehkä heille ole niin suuri katastrofi, mutta Suomessa luopuminen sivistystoimen aluehallinnosta voisi suhteettomasti korostaa alueiden ja yksilöiden eriarvoisuutta. Äskettäin hämmästyin kun kaikkien puolueiden edustajat eräässä ensimmäisessä alueellisessa vaalikeskustelussa totesivat Suomen kansan yhä voimakkaamman eriarvoisuuden olevan suurimman tulevaisuuden uhkamme. Sivistysalan tasavertaisuus olisi erittäin tärkeä keino vähentää tätä uhkaa. No, kenen sitten pitäisi toimia sivistyslaitoksen tasavertaisuuden puolesta? Cygnaeus totesi, että ainoat, jotka pystyvät siihen ovat sivistyslaitoksessa toimivat naiset ja miehet. Hän puhui ”koulumiehistä” laajassa merkityksessä. Tämä koskee taatusti myös sivistyshallinnon aluetoimintaa ja jokaista VSV:n jäsentä. Pallo on nyt sinulla.